torstai 6. helmikuuta 2014

Tie imetystukiäidiksi



Mietin kovasti mitä on olla tukiäiti. Tullaanko sellaiseksi yhdessä yössä? Mieleeni nousi hetkessä alkuinnostus ja fanatistmi. Varmasti jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun oppii jotain uutta, hallitsee uuden taidon, on saanut tärkeää tietoa. Sitähän luonnostaan haluaa jakaa kaikille jotka vahingokseen eksyvät tiellesi. Sitten alkuinnostus laantuu ja uusi juttu sopeutuu muiden taitojen ja tietojen joukkoon ja nousee esille vain tarpeen vaatiessa.

Tällä ajatusmallilla voisin käsitellä sitä, miksi joskus joistakin voi tuntua että ”toi tissihihhuli lyö imetysraamatulla päähän.” Tietoa tulee aivan liikaa, tulee tuttua juttua, jotain mitä ei halunnut tietää tai kuulla ja ennen kaikkea siinä on se toinen puhumassa ja tuettava jääkin luennon kuuntelijaksi. 

Ikävä kyllä imetys ei ole aiheena sellainen mistä on vaikeaa letkauttaa vastaavaa kuin ”tosi hienoa Pertsa kun opit itse vaihtamaan jakohihnasi, nyt passaa taas ajaa uusia kilometrejä!” Pelissä on mukana vahvoja tunteita jotka vaativat aikamoista tilannetajua ja pelisilmää. Tukityö ei ole helppoa, koska tuettavalla voi olla hyvinkin suuria murheita harteillaan. Onneksi meillä on loistava koulutus antamaan eväitä vapaaehtoistyötä varten.

Tukiäidiksi ei siis tulla yössä. Minullakin on ollut valtavia innostuskausia. Ja on edelleenkin vaikka ne puuskat onneksi tulevat nyt koulun puolella ja siellä ei haittaa vaikka höyryäisin vähän lisää lunta tupaan. Tukiäitinä on päästävä yli siitä mitä minä itse haluan, minkä minä koen ainoaksi oikeaksi tavaksi toimia, on opittava sulkemaan suunsa ja kysyttävä ”mitä sinä haluat?”

Taannoin yhden puhelinpäivystyksen aikana olin sairaana, ääntä ei tullut nimeksikään. Kokeneempi tukiäiti tuumasi että meillä on yksi suu ja kaksi korvaa, käyttäkäämme niitä siinä suhteessa. Miten fiksusti sanottu ja oivallettu! Tärkein tukimuotohan on kuunnella, kohdata toinen henkilö ihmisenä, toisena äitinä. Sen jälkeen jonkinlaista apua tai tukea tarvitsevana. Usein ratkaisun avaimet ovatkin äidillä itsellään eikä tukiäidin tarvitse olla kävelevä imetyksen tietopankki.

Tuntuu, että imetysfanaatikoksi kutsutaan henkilöä, jolla alkuinnostus on valtaisaa ja hänellä itsellään on hyvin jäykät raamit joiden puitteissa toimia ja muokata käytöstään tai neuvojaan. Tukiäitinä ei pääse pitkälle jos on joustamaton. Se mikä toimi minulla, ei ehkä toimikaan toisella. Se mitä minä pidin tärkeimpänä, ei olekaan listan huipulla toisella.

Oma kasvuni tukiäidiksi on vienyt useamman vuoden. Omien imetysteni alkutaipaleella olisin ollut huono tuki. Ja olen ollutkin. Silloin omat prioriteettini paistavat liikaa läpi, omat tunteet lyövät päälle. Siinä vaiheessa kun itse saa hieman etäisyyttä imetyksen herkkään alkuun, niihin huoliin mitä eri ikäkaudet ja kehityksen vaiheet tuovat mukanaan, on helpompaa katsella tilannetta ”boksin ulkopuolelta”, ottaa oma kokemus, muiden kokemus, saatavilla oleva tieto ja tuettavan oma toive huomioon. Samaan syssyyn onkin hyvä todeta, että on muistettava että äiti (ja isä) itse on oman lapsensa asiantuntija, ei tukiäiti tai muu perheen ulkopuolinen henkilö.

Kasvu ja kehitys on aina kesken. Mielenkiinnolla katselen vuoden päästä mitä sanottavaa minulla silloin on tukiäitiydestä.

Nyt sitten varokaamme, lainasin kirjastosta loistavaa luettavaa; Katja Koskisen Imetysohjaus sekä Jan Riordanin ja Karen Wambachin Breastfeeding and Human Lactation –opukset. Tulen varmasti syventämään tietojani ja jonnekinhan se alkuinnostus on purettava..?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti