tiistai 1. huhtikuuta 2014

Imetyksen ensipäivät vuonna 1939

Nyt tuli taas niin paljon tekstiä että saan pilkkoa tämänkin aihealueen pienempiin osiin.



  • Suomessa saavutettiin äänioikeus vuonna 1906. Samaan aikaan myös naisten rooli alkoi suuntautua kodeista palkkatyön ääreen. Näistä seurasi tasa-arvoa noudattava malli naisesta joka oli paitsi työssäkäyvä, myös yhteiskunnallisesti osallistuva. Silti Suomi oli 1950-luvulle asti vahvasti maatalouspainotteinen yhteiskunta.

  • 1900-luvun alussa lääketiede alkoi puuttua imetykseen.

  • 1920-luvulla syntyivät ohjeet kellon mukaisesta ruokkimisesta ja tarkasti ajoitetut imetyshetket.

  • 1930-luvulla lapset saivat sokeriliuosta ja laihaa teetä, kunnes äidin maito nousi.

  • 1936 perustettiin ensimmäinen äidinmaitokeskus Arvo Ylpön toimesta.

  • 1937 sosiaalilainsäädäntö vahvisti naisen asemaa mm. äitiysavustuslailla ja kansaneläkelailla.

  • Toinen maailmansota alkoi samana vuonna 1939, samalta vuodelta on myös Ylpön Lastenhoito ja lastentaudit-kirja jota käyn tässä läpi.

Kappaleessa sikiökausi ja raskaus Ylppö kirjoitti että sen ajan äidit tekivät töitä raskaana ollessaan loppuun asti. Samalla hän korosti kuinka äidin vointi heijastuu myös sikiönkehitykseen. ”Voimme näin ollen sanoakin, että lastenhoidon tulee alkaa jo äidin kohdussa.”

Äskensyntyneen hoidossa kerrotaan mm. äidin kyvyn ruokkia lastaan, lapsen imutaitojen ja suolen ruoansulatuskyvyn vaikuttavan siihen saako lapsi tarpeeksi ravintoa.

Vielä suuremman roolin saa lapsen ruumiinlämmön säilyttäminen tasaisena. Lasta ei suinkaan annettu äidin iholle. Lapsi oli tottunut kohdussa ollessaan 37-38°C asteen lämpöön ja Suomen karuissa oloissa lämpötilat olivat yleensä 17-20°C. Lapsen huutamista syntymän jälkeen pidettiin merkkinä että hänellä on kylmä. Huuto lakkasi kun lapsi on peitelty.

Lihavat vauvat säilyttivät paremmin ruumiinlämpönsä kuin heikot ja laihat lapset. Jälkimmäisille ei riittänyt vaatteet ja huovat, vaan käyttöön otettiin lämpöpullot. Lasten ruumiinlämpöä seurattiin mittaamalla lämpö peräsuolesta. Vauvoista piirrettiinkin lämpökäyrää joista yhteenvetona voitiin todeta että lapsen ruumiinlämpö sahaa ensimmäisinä elinpäivinä kunnes se tasaantuu.

Äskensyntyneen keltatautia esiintyi noin 80% kaikista äskensyntyneistä (siitä en tiedä millainen otanta tämän luvun taustalla oli). Lapset saattoivat muuttua jopa sitruunankeltaiseksi ja toipua ilman kummempaa hoitoa 1-2 viikon aikana. Mutta voimakkaana keltatauti teki lapsista velttoja ja unisia, jolloin vauvat eivät jaksaneet enää imeä rinnasta vaan heidät oli ruokittava lusikalla.

Ensimmäisinä päivinä oli normaalia että lapsen paino aleni, turvarajana tuolloinkin pidettiin 10% pudotusta. Toisen viikon loppuun mennessä terveen lapsen tuli tavoittaa syntymäpainonsa.

Tekstistä päättelin, että 30-luvulla yhtenä murheena on ollut lapsen karsastus. Ylppö lohduttikin ettei äskensyntyneen ohimenevä kierosilmäisyys anna vielä varmaa ennustetta jääkö vaiva pysyväksi.

Kuulo lapsella oli heikko, paukutella sai eikä lapsi siitä säikähtänyt. Toisaalta myöskään lasta ei saanut päästää niskan päälle määräämään että kotona pitäisi olla hiljaa hänen nukkuessaan. Kannuste oli ennen kaikkea kuitenkin siinä että perhe jatkaisi normaaleja toimiaan johon lapsi syntyi eikä niin päin että koko elämä menee uusiksi vauvan tultua taloon.

Suun- ja hampaidenhoito sai myös osansa, varoituksena tuli että jos maitohampaiden hammasmätää ei poisteta ajoissa, vaiva siirtyisi myös pysyviin hampaisiin.

Ja sitten ruokinnasta. Seuraavaa tekstiä lukiessa on parasta muistaa että nämä tiedot ja tilanteet olivat totisinta totta silloin 70 vuotta takaperin. Mutta tästä on lähdetty liikkeelle.

”Lehmänmaito on vasikalle aiottu ruokaseos. Sen kokoomus on aivan toinen kuin äidinmaidon.” Samaa mieltä olemme edelleen, vaikka eroa onkin saatu kurottua pienemmäksi.

”Lehmänmaidolla ruokittujen lasten kuolevaisuus on ensimmäisenä ikävuotena huomattavasti suurempi, kuin äitinsä rinnalla ruokittujen imeväisten.” Kirjan mukaan tietyllä teollisuusseudulla tutkimus osoitti pullolasten kuolleisuuden olleen jopa 7-kertainen verrattuna imetettyihin alle 1-vuotiaisiin.

Äidinmaidon koostumuksesta on tarkat selvitykset mm. ”Äidinmaidon suoloista ovat tärkeimmät keittosuola, kalkki, fosfori ja rauta.”

Äidinmaidon rasvoja havainnollistettiin kirnuamalla voita. Äidinmaidosta tehty voi oli pehmeää, lehmänmaidosta taas kiinteää.

Ylppö kirjoitti myös äitien vertaavan omaa maitoaan lehmänmaitoon. Kun se muuttuu ensipäivien jälkeen vetisemmän näköiseksi kuin kolostrum, äidit ovat päätelleet maitonsa olevan huonoa ja ravintoköyhää. Tämä sama ajatus kummittelee yhä puheissamme ja edelleen voi kuulla jopa rautaisen ammattihenkilön sanovan äidinmaitoa sokerivedeksi.

Synnytyksen jälkeen maito nousi suunnilleen kolmantena päivänä. Äideille saattoi nousta kuumettakin, oloa ja tilannetta helpottiin kohottamalla rintoja olkien yli sidotulla liinalla ja käyttämällä parafiiniöljyhauteita rinnoilla. Pari päivää tämän jälkeen pingoitus helpottui ja rintamaito alkoi herua.

Synnytyksen jälkeen katsottiin että pari tuntia levättyään lapsi jaksaisi syödä rinnasta, mutta ei kovin montaa minuuttia.

Maitoa vuotavista rinnoista päätelmä oli, että maitoa tihkui hukkaan joka omalta osaltaan alensi äidin tarjoamaa maitomäärää. Oli virheellinen arvio olettaa olevansa runsasmaitoinen, sillä rinta olikin kuin vuotava vesihana.

”Tärkein syy rintaruokinnan epäonnistumiseen ei kuitenkaan ole se, että äidillä ei olisi kylliksi kykyä erittää rintamaitoa, vaan se, että äiti liian aikaisin hermostuu ja menettää itseluottamuksensa.” Tämä taitaa pitää yhä paikkansa, mutta miksi äidit menettävät itseluottamuksensa? Siinä kohdin voimme katsoa ympärillemme. 

”Kyllä sitä maitoa tulee kun vaan imetät, ei se saa tarpeeksi maitoa kun imetät jatkuvasti, kuka vain voi imettää, ei noilla rinnoilla voi imettää” ym. kommentit ovat varmasti monelle tuttuja.

30-luvulla harhaluulo ettei voi imettää lastaan levisi jo kulkutaudin tavoin eikä ollutkaan ihme kun muistaa millaisia imetysohjeita (tai sääntöjä) edellisellä vuosikymmenellä annettiin.

Ikävä kyllä tuolloin äidit viettivät pitkiä aikoja sairaaloissa ja lapsivuodeaika tuo ainakin minulle mieleen kirjaimellisesti vuoteeseen vangitun naisen. Kirjassa kerrotaan kuinka hoitajatar istuutuu lapsivuoteessa olijan vierelle ja lypsää äidin puolesta tämän maidot talteen jos lasta ei voitu imettää. No samaa tisseihin tarttumista tapahtuu edelleen sairaaloissa ja karsastan aikalailla tätä toisen intimiteettiin kajoavaa tapaa.

”Kokemus on osoittanut, että mitä enemmän rintarauhaselta vaaditaan, sitä enemmän se koettaa erittää maitoa.” Touché! Jos kyseessä oli vieläpä imettäjä, oli hänen imetyksen päätteeksi lypsettävä rinta tyhjäksi jotta maitomäärät saatiin mahdollisimman suuriksi.

Tuohon aikaan tunnettiin myös sisäänpäin kääntyneet nännit, joita kirjassa kutsutaan ontelonisiksi. Apukeinona käytettiin kumi-imukkeita, mitkä varmaan ajoivat rintakumin virkaa. Lisäksi apua toi aikanaan myös lapsen kasvu ja voimistuminen. Isompana lapsi kykenee ottamaan enemmän rintaa suuhunsa ja imetys ontelonisillä onnistuu odottamattoman hyvin.

Imetyksen esteenä nähtiin mm. äidin keuhkotuberkuloosi, jolloin lapsi oli heti eristettävä äidistään jotta tartunnalta voitiin säästyä. Muiden tubimuotojen kohdalla lasta voitiin imettää.

Kuumetauteja pidettiin tarttuvina ja jos äidiltä vielä tuli sairaana maitoa, se piti keittää ennen kuin annettiin lapselle. Rinnalle lasta ei missään nimessä saanut laittaa. Lohtuna kuitenkin kerrotaan, että vaikka maidontuotanto loppuisi sairastuessa, se voi elpyä uudelleen jopa viikon kahdenkin jälkeen kun rintaa stimuloidaan.

Lapsen osalta imetystä haittasivat tai estivät nykyäänkin perinteiset vaivat; lapsen keskosuus, sairastuminen, sydänvika, sudenkita (suulakihalkio), jäniksenhuuli / ristihuuli (huulijänne).

Tulehtuneesta rinnasta ei saanut imettää, rinta tyhjennettiin varovasti pusertaen pari kolme kertaa päivässä ja maito keitettiin ennen lapselle tarjoamista. Jos tulehdus oli paha, sitä hoidettiin kosteilla vesi- ja boorivesikääreillä. Jos äidillä oli kova taipumus paiseisiin ja tulehduksiin, saattoi hän vallan mainiosti ruokkia lapsensa yhdenkin rinnan varassa.

Seuraavaksi esittelen miltei unohdetun ammattikunnan "Imettäjät."
 
Lähde:
Ylppö, A. 1939. Lastenhoito ja lastentaudit. Porvoo / Helsinki.  Werner Söderström Osakeyhtiö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti